Tulinpa sitten kipeäksi. Nokka vuotaa kuin seula ja yskäkin on mahtava ja mikä parasta - nousipa se kuumekin sieltä minullekin joka ei koskaan ole kuumeessa. Ehkä hyvä näin, kuoleepa ne pöpöt.

Tässä sairastaessa tuli pieneen mieleeni, että miten ihmeessä yksinhuoltajat pystyvät hoitamaan perheensä (ja mahdolliset lemmikit kaupan päälle) sairastaessaan??

Ajatus lähti siis siitä, että minulla kun on "vain" koira - jota siis MINÄ olen vienyt ulos kaksi kertaa päivässä (aamulla ja päivällä) myös nyt kun olen kipeä. Nyt monelle varmasti nousee mieleen kysymys, että eikös sulla ollu se mieskin siellä, joka varmasti auttaa. Onhan se, mutta eipä tuo vaivautunut kysymään että voisiko hän esimerkiksi viedä koiran aamulenkille sen sijaan että minä kipeänä nousen klo 7 (kun koira herättää) tekemään sen. Okei, ehkä mäkin olisin voinut pyytää - mutta joskus sitä toivoo saavansa apua pyytämättäkin.
Ja oikeasti, kun olo on aivan kamala, et saa henkeä, kuumetta on ja jalka ei millään nouse - sitä olisi tosiaan toivonut että jostain olisi joku apuri saapunut pelastamaan.
Taisin näyttääkin aika pelottavalta, koska erän poitsu kahden koiransa kanssa katsoi hieman pitkään kävellessään minua ja koiraani vastaan. Tarkistin kyllä, että kaikki vaatteet olin sentään pukenut päälleni. :D

Tämän kaiken lisäksi MINÄ teen vielä ruuankin. Kas kun ei suursiivoa vielä vaatinut....okei, lopetan nyt.

Mutta teille yksihuoltajat - äidit ja isät ja te jotka tunnette itsenne sellaisiksi:
Nostan hattua, koska hoidatte lapset oli teidän olonne mikä tahansa! =)

♥ Paratiisilintu